Rakkauden vastakohta ei ole viha, vaan välinpitämättömyys.

Julkaistu 07.02.2013. - Citizen's Voice

Opiskelijat äänestämässä eri väittämistä

Vaasan yliopistossa järjestettiin 30.1.2013 opiskelijoiden World Café -tilaisuus.

Tilaisuus järjestettiin opintojaksolla ”Hyvinvointipalvelut uudistuvassa toimintaympäristössä”. Järjestäjänä toimi sosiaali- ja terveyshallintotieteen henkilökunta ja osallistujina hallintotieteenalan ensimmäisen vuoden opiskelijat. Tilaisuudella oli kahdenlaiset tavoitteet. Ensinnäkin tilaisuudella pyrittiin vastaamaan opiskelijoiden esittämiin toiveisiin vuorovaikutteisimmista opetusmetodeista. Toisena tavoitteena oli pilotoida modifioitua World Café -mallia. Kyseistä deliberatiivista mallia tullaan soveltamaan myöhemmin Koneen Säätiön rahoittamassa kaksivuotisessa (2013-2014) tutkimushankkeessa ”Eutanasia yhteiskunnan päätöksentekoprosesseissa: Metadeliberaatiota oikeudesta hyväksyä tai kieltää avustettu kuolema Suomessa”.

Opiskelijat käsittelivät tilaisuudessa opintojakson teemaa eli hyvinvointipalveluita suomalaisessa hyvinvointiyhteiskunnassa. He kuulivat asiantuntijoita, kävivät pienryhmäkeskusteluja ja lopuksi äänestivät teemaan liittyvistä eri väittämistä. Tilaisuuden tuloksista tullaan kertomaan myöhemmin julkaistavassa artikkelissa. Opiskelijoiden toiveesta julkaisemme tässä blogikirjoituksessa yhden asiantuntijaesityksistä. Vaasan kaupungin nuorisovaltuuston puheenjohtaja Calle Koskela esitelmöi World Café –tilaisuudessa nuorten hyvinvoinnista:

Nuoret ja hyvinvointi

Verrattuna aikasempiin vuosikymmeniin voimme havaita suuria, sekä positiivisia että negatiivisia, muutoksia tämän päivän nuorten hyvinvoinnissa. Nykyajan nuorista valtaosa kokee oman terveydentilansa hyväksi. Nuorten tupakointi sekä humalahakuinen juominen ovat vähentyneet huomattavasti 2000-luvulla.

Vapaa-aikaa katsotaan olevan riittävästi, ja erityisesti Pohjanmaalla yhdistyselämä on hyvin vilkasta. Oppilaskunnat ja nuorisovaltuustot takaavat useille nuorille mahdollisuuden vaikuttaa yhteiskunnallisiin asioihin.

Viime vuodet ovat kuitenkin tuoneet mukanaan myös uusia haasteita. Internet, vaikka hyödyllinen väline onkin, on luonut uusia nuorten hyvinvointia haittaavia riskitekijöitä.  Nettiriippuvaisuus ja internetin välityksellä tapahtuva kiusaaminen ovat varsin yleisiä nykynuorten keskuudessa. Uskon myös että nuorten laaja tyytymättömyys omaan ulkonäköönsä ja tästä johtuvat terveydelliset ongelmat ovat sidoksissa internetin ja sosiaalisen median käyttöön. Erilaiset syömishäiriöt ovat valitettavasti lisääntyneet nuorten keskuudessa. Samalla ylipainosta on tullut yksi länsimaiden suurimmista vitsauksista, mikä näkyy myös suomalaisissa nuorissa. Nuorten psyykkiset ongelmat ovat olleet runsaasti esillä julkisuudessa, usein varsin surullisissa merkeissä. Suomalaiset nuoret ovat maailman itsetuhoisimpia, mutta itsemurhien määrä on kaikeksi onneksi varsin pieni. Syrjäytyneistä nuorista on tullut yksi maamme julkisen keskustelun keskeisimmistä käsitteistä.

Tulen tässä puheessani keskittymään aika paljon nuorten mielenterveydellisiin ongelmiin. En siksi, että vähättelisin nuorten muita ongelmia. Mutta mielenterveys on nyt hyvin ajankohtainen aihe, ja tämän lisäksi mielenterveydellisiä ongelmia on vaikeampi havaita, ja täten myös hankalampi hoitaa.

Kun Vaasassa muutama kuukausi sitten järjestettiin nuorten kansalaisraati, jonka järjestäjiin itse lukeuduin, siihen osallistujat pohtivat myös hyvinvointipalveluiden kehittämistä. Haluan tuoda esiin kaksi keskeistä kohtaa kansalaisraadin julkilausumasta:

Kouluterveydenhuoltoon tulee lisätä resursseja. Kouluterveydenhuollon tulee olla lähellä oppilasta (muun muassa psykologin tulisi olla useammin tavoitettavissa). Tätä kautta voidaan ehkäistä nuorten syrjäytymistä. Pitkällä tähtäimellä kouluterveydenhuoltoon panostaminen on kustannustehokkaampaa, vaikka alkuun kustannukset ovatkin suuret.

Avohoitopaikkoja tulee lisätä. Tämä koskee erityisesti mielenterveyspalveluita. Myös tämä on pitkällä aikavälillä kustannustehokkaampaa. Avohoitopaikat eivät ole myöskään yhtä leimaavia kuin laitoshoito. Lisäksi avohoito mahdollistaa ihmisten paremman arjessa pysymisen.

Tässä tulee mielestäni varsin hyvin esille se, että kansalaisraatiin osallistuneiden nuorten mielestä juuri mielenterveydellisten ongelmien hoitaminen ja niistä keskusteleminen ovat laiminlyötyjä alueita.

Henkilökohtaisesti uskon, että hyvinvointipalvelut ovat melko toimivia ja laadukkaita, myös nuorten kannalta. Enemmänkin ajattelen, että nuorten sekä heidän lähipiirinsä suhtautuminen on suurempi ongelma. Uskaltavatko ja osaavatko nuoret edes hakea ulkopuolisen apua? Nuorten keskuudessa elää vahvasti leimautumisen pelko, minkä takia esimerkiksi kouluterveydenhoitajalle ja psykologille hakeutumista vierastetaan. Ja vaikka nuori olisikin tarpeeksi rohkea kääntymään jonkun puoleen, tietääkö hän mistä hän saisi tarvittavaa apua tai hoitoa ongelmiinsa? Tilastojen mukaan suurin osa nuorista ei tiedä mistä kunnon apua oikeastaan saa.

Viime sunnuntaina saimme Helsingin Sanomista lukea 23-vuotiaasta Sakarista. Sakari on jo useamman vuoden ajan kärsinyt ahdistuksesta ja paniikkikohtauksista. Kun hänen äitinsä haki apua opiskelijaterveydenhuollosta, tälle kerrottiin että pojan pitäisi varata aika itse. Mutta kun ei nuori useimmiten ajattele seuraavalla tavalla: voin huonosti, minun on haettava apua. Ja lopuksi käy kuten psykiatrikeskuksen lääkäri toteaa Sakarin äidille: Potilaat tulevat tänne aivan liian myöhään.

Sakarin äiti ymmärsi jo melko varhaisessa vaiheessa poikansa tilanteen vakavuuden, ja yritti epätoivoisesti auttaa häntä. Näin ei kuitenkaan aina ole. Nuorten lähin tukiverkosto, perhe ja ystävät, eivät aina huomaa nuoren hätää, tai eivät tiedä kuinka ottaa asia esille, tai sitten he vain katsovat passiivisina vierestä. Mikä on heidän vastuunsa? Miksi ei koskaan kysytä, edes Jokelan ja Kauhavan tapaisten äärimmäistapausten jälkeen, mitä huolestuttavaa kaverit ynnä muu lähipiiri pistivät merkille mutta eivät kuitenkaan, syystä tai toisesta, tuoneet esiin? Erityisesti ystävät voivat huomata toverinsa käyttäytymisessä sellaisia muutoksia, joita edes vanhemmat eivät pistä merkille.

Onko tämä sidoksissa laajempaan, yhteiskunnalliseen ilmiöön: yhteisöllisyyden puutteeseen? Tänä päivänä puhutaan niin paljon omavastuusta, omasta urasta ja materiaalisen menestymisen ja hyvinvoinnin tavoittelusta. Minun koulussani harjoiteltiin jo kasilla CV:n tekemistä ja palkkatilastojen tutkiskelua. Ei sanaakaan solidaarisuudesta, tai kanssaihmisen auttamisesta. Kun luokkani viime vuonna katsoi Aki Kaurismäen Le Havre-elokuvan, kukaan ei ymmärtänyt miksi köyhä kengänkiillottaja oikeastaan auttaa nuorta pakolaispoikaa pakenemaan Lontooseen. Eihän hän siitä itse hyötynyt, moni ihmetteli.

Hoitoa ja apua on saatavilla. Mutta mielenterveydellisistä ongelmista kärsivä nuori ei itse ymärrä tarvitsevansa apua, tai sitten tämä henkilö ei halua tai uskalla. Eikö kanssaihmisillä tällaisessa tilanteessa ole lähes moraalinen vastuu toverinsa hyvinvoinnista.

Ei kaikkea voi syysätä potilaan vastuulle. Miksi et kertonut? Miksi et tajunnut hakeutua hoitoon? Tällaisia kysymyksiä on turha esittää, se on lähestulkoon tämän henkilön syyllistämistä. Mutta eihän kukaan tietenkään halua kärsiä mielenterveydellisistä ongelmista. Puhutaan paljon niistä ennakkoluuloista, joita psyykkisesti huonosti voivat mahdollisesti kohtaavat. Samalla, pistämällä kaikki heidän itsensä piikkiin ja kysymällä edellisen kaltaisia kysymyksiä, mielenterveydellisistä ongelmista juuri tehdään jotain häpeällistä ja salattavaa. Tosiasia on se, että kukaan ei voi olla välinpitämätön. Ja tästä pääsenkin sopivasti seuraavaan asiaani.

Suomalainen koululaitos menestyy aivan erinomaisesti Pisa-tutkimuksissa ynnä muissa koululaisten osaamista mittaavissa selvityksissä. Mutta onko opettajan ja oppilaan keskinäistä suhdetta ja luottamusta pohdittu tarkemmin? Itse opettajan poikana voin vannoa että tästä ei tule minkäänlaista tilitystä opettajien välinpitämättömyydestä tai kylmyydestä. Haluan vain puhua hieman omista kokemuksistani, joita luulen jakavani aika monen kanssa.

Alakoulussa opettajan ja oppilaan välinen suhde on hyvin läheinen. Istutaan samassa pöydässä ruokalassa, keskustellaan muista kuin kouluasioistakin. Oma opettajani saattoi lainata oppilaille kirjoja, ja jäätyään eläkkeelle hän kutsui minua "ystäväkseen ja läheiseksi keskustelukumppanikseen".

Tällaista on vaikea kuvitella yläkouluun, jo ensinnäkin siitä syystä, että lähes jokaisessa aineessa on eri opettaja. Läheistä kontaktia ei pääse syntymään, mikä on todella harmi. Opettaja ei pääse tutustumaan oppilaaseen, kun lähes kaikki kanssakäyminen rajoittuu pariin kertaan viikossa ja joihinkin Wilma-viesteihin. En tietenkään tarkoita, että opettajien pitäisi istua yhdessä oppilaiden kanssa ruokalassa, itse asiassa uskon että juuri tämä on melko monen teini-ikäisen pahin painajainen. Mutta hieman läheisempi ja henkilökohtaisempi opettajan ja oppilaan välinen suhde ja vuorovaikuttaminen olisi parempi jo yleisen ilmapiirin kannalta. Ja sillä tavalla voitaisiin mahdollisesti havaita ja puuttua nuorten psyykkisiin vaikeuksiin tässä kriittisessä iässä. Sillä opettajahan on yksi niistä aikuisista henkilöistä joka on nuorten kanssa paljon tekemisissä, joskun jopa enemmän kun omat vanhemmat.

Jos jatketaan kouluteemalla. Vaikka kiusaamista on aina esiintynyt, siitä ei ole koskaan aikaisemmin puhuttu näin paljon. Samalla itse kiusaaminen ei ole koskaan ilmennyt näin äärimmäisissä muodoissa. Internetin ja kännyköiden avulla kiusaamisen ajankohta ei rajoitu pelkästään koulupäivään, vaan kiusaajat voivat terrorisoida kohdettaan 24 tuntia vuorokaudessa. Et ole enää turvassa edes kotonasi. Samalla ehkä kiusaaminenkin voidaan sitoa laajempaan yhteiskunnalliseen muutokseen. Otan avukseni konkreettisen esimerkin. Ylen elävästä arkistosta voi kuunnella Sibeliuksen haastattelua 1940-luvulta. Toimittaja on hyvin kohtelias ja kunnioittava, Sibeliusta teititellään ja kutsutaan mestariksi. Verrataan sitä tähän päivään. Veikkaan, että aika moni teistä katsoi kuinka Neumann muutama viikko sitten joutui roastatuksi viihdeohjelma Putouksessa. Roasting tarkoittaa itseensä kohdistuvan pilkanteon ja herjojen kuuntelemista. On ehkä vaikea verrata Sibeliusta ja Neumannia, mutta ymmärrätte mitä ajan takaa. Suoranainen kiusaaminen, vaikka sitä muuksi kutsutaankin, voi tänä päivänä olla jotain hauskaa ja naurettavaa, jota harjoittavista tulee suuria ja juhlittuja tv-tähtiä. Ja onhan pakko myöntää, että se oli hauskaa; "bändisi oli Dingo, ja uusin levysi on susi". En halua olla mikään keppiä heilutteleva moraalitantta, mutta minkälaisen esimerkin tämä oikeastaan antaa lapsille ja nuorille?

Puheeni alussa mainitsin muutamia internetin aiheuttamia terveydellisiä ongelmia. Mielestäni on aika selvää, että internetillä on oma suuri osansa nuorten ulkonäköpaineiden ruokkimisessa. Erilaiset syömishäiriöt, kuten anoreksia ja bulimia, ovat lisääntyneet maassamme. Tämäntyyppisistä syömishäiriöistä kärsii n. 5-10 Suomen nuorisosta. Jos minun on valittava nuorten hyvinvointipalveluista yksi epäkohta, se on syömishäiriöiden hoito. Vaikka niistä toivutaankin Suomessa melko hyvin, laajempaa syömishäiriöosaamista ja niiden hoitamiseen keskittyviä yksiköitä ei juuri ole.

On jokaisen tiedostama tosiasia, että suuri enemmistö syömishäiriöitä sairastavista on tyttöjä. Poikien ja miesten osuuden arvioidaan olevan noin kymmenen prosenttia. Poikien syömishäiriöitä on kuitenkin vaikea selvittää, koska syömishäiriöitä tutkivat mittarit on kehitetty tyttöjä varten. Mielestäni myös tämä on laiminlyöty alue, erityisesti julkisen keskustelun ja informoinnin puolella. Viime aikoina on kuitenkin keskusteltu myös poikien ulkonäköpaineista. Tammikuun alussa julkaistun tutkimuksen mukaan jopa puolet suomalaispojista kärsii ns. adoniskompleksista, eli pakkomielteestä hankkia itselleen lihaksikas ja rasvaton keho. Määrä on Suomessa suurempi kuin muissa Pohjoismaissa. Vaasassakin sen näkee jo omasta kaveripiiristä; pojat ramppaavat kuntosalilla ja popsivat lisäravinteita.

Yksi luentoni keskeisimmistä sanomista on siis: nuorten hyvinvointi on aina kytköksissä muuhun yhteiskuntaan, ja siinä virtaaviin ilmiöihin ja arvoihin. Suomi on vauras pohjoismainen hyvinvointivaltio, jossa ongelmiin ja epäterveyteen saa hyvää ja laadukasta hoitoa. Mutta minkälainen on maamme yleinen ilmapiiri? Kannustaako se pitämään huolta paitsi itsestäsi myös kanssaihmisistäsi? Kannustaako se yhteiskunnalliseen toimitaan, tai muuhun yhteisten asioiden muuttamiseen ja parantamiseen? Minusta näin ei juuri ole. Minä-ajattelu on syrjäyttänyt me-ajattelun. Ja tämä on mielestäni ehkä suurin nuorten hyvinvointia vastaan kohdistuva uhka. Piittaamattomuus. Sillä kuten kirjailija ja Nobelisti Elie Wiesel kerran julisti:

Rakkauden vastakohta ei ole viha, vaan välinpitämättömyys.

Calle Koskela
Puheenjohtaja, Vaasan kaupungin nuorisovaltuusto

 


Kommentit:

Ei kommentteja toistaiseksi.

Kommentoi:

Tämä on Captcha-kuva (http://en.wikipedia.org/wiki/Captcha). Sen näyttämiseen tarvitaan graafinen selain.
Tämä on Captcha. Sinun täytyy syöttää kuvassa näkyvät merkit ottaen isot ja pienet kirjaimet huomioon.
*Pakollinen kenttä

Takaisin

Päivitetty 07.02.2013 - Verkkotoimitus
Login