Paikallisyhteisöjen ja maakuntien voima

Julkaistu 16.05.2016.

Juhlapuhe Suomen Kulttuurirahaston Etelä-Pohjanmaan rahaston vuosijuhlassa 15.5.2016 Vaasassa

Hajauttava hyvinvointivaltio

Ruotsista saatujen vaikutteiden innoittamana Suomessa alkoi hyvinvointivaltion rakentaminen 1960-luvulla. Hyvinvointivaltiossa yhteiskunta takaa verovaroin kansalaisille laajat peruspalvelut varallisuudesta ja asuinpaikasta riippumatta. Hyvinvointivaltio arvioitiin oikeudenmukaiseksi, mutta samalla myös taloudellisen kasvun näkökulmasta ihanteelliseksi Suomen kaltaiselle pienelle kansakunnalle.

Hyvinvointivaltiomme periaatteet kokosi yhteen Pekka Kuusi vuonna 1961 ilmestyneessä teoksessaan 60-luvun sosiaalipolitiikka.  Myös toisella sosiaalipolitiikan klassikolla Heikki Wariksella oli tärkeä rooli hyvinvointivaltion ideoiden täsmentämisessä. Hän korosti erityisesti kansalaisjärjestöjen merkitystä.  Aluksi hyvinvointivaltio oli vasemmiston hanke, mutta 1970-luvun mittaan kaikki puolueet sitoutuivat siihen. Hyvinvointivaltion rakentamisen ytimessä oli SDP:n ja Suomen keskustan klassinen punamultayhteistyö.

Hyvinvointivaltion palvelujen järjestämisessä kunnilla on ollut alusta lähtien tärkeä rooli; ne ovat hyvinvointivaltion paikallisia käsiä. Suomen paikkaperustainen edustuksellinen demokratia perustuu kuntiin.  Suomessa arvioitiin 1960-luvun lopulla, että hyvinvointivaltio ei voinut perustua senaikaisiin pieniin kuntiin. Kaikkiaan niitä oli noin 500. Kunnan minimikooksi määriteltiin 4 000 asukasta ja tästä lähtökohdasta Suomessa suunniteltiin kuntauudistus, jonka jälkeen kuntia olisi jäänyt noin 300.

Suurta kuntauudistusta ei kuitenkaan tehty, koska poliittinen yksimielisyys puuttui. Vapaaehtoisia kuntaliitoksia alettiin 1970-luvun alussa edistää rahallisten kannustimien avulla.  Kuntaliitosten määrä jäi kuitenkin vähäiseksi. Suomen hyvinvointivaltio rakentui selvästi pienempien kuntien kautta kuin Ruotsissa, jossa radikaali kuntareformi toteutettiin ja päädyttiin 1970-luvun alussa alle 300:aan kuntaan.

Meillä ei myöskään toteutetettu Ruotsin maakäräjämallin kaltaista maakuntauudistusta, vaan  esimerkiksi terveydenhuoltoon vakiintui kuntayhtymämalli. Sitä sovelletttin myös vuoden 1994 maakuntauudistuksessa. Valtion aluehallinto ja maakuntahallinto kehittyivät erillisesti.  Asetelmasta tuli sekava ja jännitteinen. Huolimatta voimakkaasta rakennemuutoksesta maaseudulla ja kaupungeissa, hyvinvointivaltion resurssit kohdentuivat Suomessa pienten kuntien ansiosta maantieteellisesti arvioituna huomattavan hajautuneesti.

Myös aluepolitiikassa nähtiin hajauttaminen keskittämistä tähdellisemmäksi: pienetkin paikkakunnat pääsivät aluetukien piiriin. Tämä näkyi alue-erojen tasoittumisena 1970- ja 1980-luvuilla. Maatalouspolitiikassa haluttiin tilakokojen kasvavan, mutta EU-jäsenyyten asti myös pienten ja syrjäisten tilojen toimintaedellytykset säilyivät kohtalaisina. Suomeen perustettiin hajautettu yliopisto- ja ammattikorkeakouluverkosto.

Kansalaisjärjestöt saivat hyvinvointivaltiossa peruspalveluja täydentäviä tehtäviä, jotka liittyivät esimerkiksi lasten päivähoitoon, perhe-, päihde- ja nuorisotyöhön sekä vanhus- ja kotipalveluihin.  Pienet kunnat turvasivat myös kansalaisjärjestöjen hajautuneet toimintamuodot.

Klassinen hyvinvointivaltio suojasi paikallisuutta tehokkaasti. Suomi oli 1990-luvulle asti vahvan paikkaperustaisuuden yhteiskunta. Toisaalta  hyvinvointivaltio passivoi. Kun hyvinvointivaltio huolehti, kansalaisten vastuu omista paikallisyhteisöistään erityisesti kaupungeissa ulkoistui: ”Kyllä kunnan miehet hoitavat.”

Keskittämisen aika

Suomen ulkoiset riippuvuussuhteet vahvistuivat 1990-luvun suuren laman jälkeen. Menestymisen globaalitaloudessa tulkittiin edellyttävän klassisen hyvinvointivaltion keventämistä ja tehostamista. Näköpiirissä olivat myös suurten ikäluokkien jääminen eläkkeelle ja pienten ikäluokkien tulo työelämään. Yrityksiin ei arvioitu riittävän henkilöstöä ilman julkisen sektorin tehostamista.

Hyvinvointivaltion sijaan alettiin puhua hyvinvointiyhteiskunnasta. Käsitteen vaihtuminen kertoi ajattelutavan muutoksesta: valtio ja kunnat eivät enää yksin huolehdi kansalaisten peruspalveluista, vaan mukaan tarvitaan aikaisempaa vahvemmin yrityksiä ja kansalaisjärjestöjä. Myös yksittäisiltä kansalaisilta edellytetään suurempaa vastuuta itsestään ja kanssaihmisistään.

Julkisten organisaatioiden johtaminen alettiin tulkita 1990-luvulla yritysjohtamisen kaltaiseksi. Suomessa omaksuttiin kansainvälisten vaikutteiden innoittamana uudenlainen hallintotapa, New Public Management. Taustalla oli uusliberalistisen, talouden ensisijaisuutta korostavan katsannon läpimurto. Hyvinvointivaltio alkoi muuntua kilpailuvaltioksi.

Kilpailuvaltion läpimurron jälkeen ei enää nähty tarpeelliseksi arvioida yhteiskunnallisia päätöksiä paikallisyhteisöjen näkökulmasta. Palveluja alettiin tarkastella hallintokeskeisesti. Kansalaisista tuli asiakkaita. Hallinnonalojen edustajat alkoivat arvioida palvelujen väestöpohjia.  Päädyttiin huomattavaan yksikkökokojen suurentamisen tarpeeseen. Kukin hallinnonala teki arvioitaan itsenäisesti ja päätti rakenteidensa tehostamisesta oman logiikkansa mukaisesti. Osaoptimoinnista tuli maan tapa.

Kansalaisten ja paikallisyhteisöjen näkökulmia ei enää otettu entisenveroisesti huomioon.  Suurentuneissa kunnissa ei kiinnostuttu harvoja poikkeuksia lukuunottamatta toimivaltaisesta lähidemokratiasta, vaan tyydyttiin erilaisiin lausuntoja antaviin alue-elimiin ja internetin palautejärjestelmiin; niiden avulla kansalaiset pystyvät vaikuttamaan arjen ympäristöihinsä kohdistuvaan päätöksentekoon ainoastaan nimellisesti.  Palvelujen karsimista eivät heppoiset paikallisvaikuttamisen välineet ole kyenneet estämään.

Uuden yritysmäisen yhteiskuntapolitiikan seurauksena valtion ja kuntien palvelut ovat etääntymässä kansalaisista. Yhteiskunta ei enää rakennu paikkaperustaisesti, vaan ylhäältä määriteltyjen mielivaltaisten väestöpohjien mukaan. Suomen pieniin paikallisyhteisöihin perustuva kansalaisten maantiede ei ole enää päätöksenteon lähtökohta. Tilalle on tullut tehokkuuta ja taloutta korostava keskittämisen maantiede.

Kilpailuvaltion suosimat suuret hallintoalueet, väestöpohja-ajattelu ja palvelujen keskittäminen edistävät ylipaikallisia järjestelyjä ja suuruuden logiikkaa. Kansalaisten maantiede ei ole kuitenkaan muuttunut; merkittävä osa suomalaisista asuu edelleen pienissä paikallisyhteisöissä. Erona entiseen on, että yhä useammissa paikallisyhteisöissä kansalaiset ovat keskenään. Kunta ja valtio ovat vetäytyneet tai vetäytymässä. Palvelut ovat etääntyneet. Paikallisyhteisöt ovat orpoontumassa.

Maaseudun huomioon ottaminen alkoi kilpailuvaltion päätöksenteossa hiipua. Maatalous haluttiin EU:n yhteisen maatalouspolitiikan piiskaamana keskittää suurtiloille. Hajauttamisen idea ei yhteiskuntapolitiikassa kuitenkaan kokonaan väistynyt; tästä oli osoituksena 1990-luvulla ammattikorkeakoulujen perustaminen niihin maakuntakeskuksiin, joissa ei ollut omaa yliopistoa. Viime vuosina tilanne on muuttunut ja kilpailuvaltion hajakeskittäminen on alettu nähdä aikansa eläneenä. On alkamassa metropolivaltiopolitiikan aika.

Maantieteen ohittamisen ja suuruuden logiikan eetos

Talouden ja politiikan eliitti sekä heitä myötäsukaisesti silittävät tutkijat tavoittelevat  muutamaan vahvaan keskukseen perustuvaa Suomea. Tämän saavuttamiseksi on yhteiskunnan rakenteiden trimmaamisen tehostuttava. Metropolivaltio suosii absoluuttisen keskittämisen ideaa.  Uskotaan harvoihin innovaatiokeskittymiin ja suuruuden logiikan vaihtoehdottomuuteen. Maaseutua ja pieniä keskuksia ei tässä asetelmassa enää tunnisteta. Hallinnossa tavoitellaan yhä suurempia ja tehokkaampia yksiköitä.

Suomen aluekehittäminen käsitetään yhä vallitsevammin suurten kaupunkiseutujen ja niiden välisten yhteyksien vahvistamiseksi. Suuruuden logiikkaa pidetään ainoana vaihtoehtona. Ideologissävytteinen metropolivaltiopolitiikka on saamassa yliotteen. Yhä suurempi osa maasta nähdään periferiana, jonka kohtalo ei kiinnosta ja jonka roolia yhteiskunnassa ei osata eikä haluta hahmottaa. Tieto ja näkemys Suomen laajan ja vaihtelevan maantieteen antamista mahdollisuuksista on hukkaantumassa.

Kyseenalaistamisen kulttuurin hiipuminen

Suomen alamaisuuden perinne on vahva ja vakaa. Ylemmän tason päätöksiin oletetaan sisältyvän salattu viisaus, jonka syvällisyys paljastuu aikanaan. Uskotaan, että ministeriössä on tämä yllättävältä tuntuva päätös tarkkaan mietitty. Totuus on toinen. Eri hallinnonalat puuhaavat omiaan. Kukaan ei vastaa yhteiskunnan kokonaisuudesta. Erillisiä hankkeita suolletaan sekavasti. Valmistelu on luokattoman huonoa. Toisella kädellä supistetaan, toisella annetaan.

Yhteinen harha hyvästä valmistelusta ja eri näkökohtien monipuolisesta huomioon ottamisesta on johtanut yhteiseen vastuun pakoiluun. Ei ole viisasta suututtaa ylempiä tahoja, koska omat asetelmat voivat heikentyä. Kyseenalaistamisen kulttuuri on Suomessa henkitoreissaan. Syvähenkinen yhteiskunnallinen keskustelu on päättynyt. Kriittinen sivistyneistö on menneen maailman ilmiö.

Maakuntien Suomen käännekohta

Juha Sipilän hallitus ilmoitti alkavansa valmistella sosiaali-  ja terveyspalveluiden järjestämistä maakuntamallin perustalta. Päättäjät valittaisiin vaaleilla. Uusia itsehallintoalueita linjattiin hallitusohjelmassa  tulevan korkeintaan 19.  Sipilän hallitus ilmoitti aikovansa uudistaa  myös aluehallinnon: tehdään päätös valtion aluehallinnon ja maakuntahallinnon yhteensovittamisesta. Olin hallitusohjelmaa lukiessani riemuissani. Hallintoalueiden erirajaisuus ja työnjakojen epäselvyydet jäisivät viimeinkin historiaan. Syntyisi samanrajainen, demokraattinen yhtenäishallinto valtion ja kuntien väliin. Syntyisi uusi asetelma alue- ja paikkaperustaisuudelle, uuden vuosituhannen maakuntamalli.

Uudet maakunnat voisivat organisoida sosiaali- ja terveyspalveluiden lisäksi myös esimerkiksi toisen asteen koulutusta, maakuntakaavoitusta ja aluekehittämistä. Kuntien rooli muuttuisi palvelujen järjestäjästä elinvoiman, yrittäjyyden ja työllisyyden edistäjäksi. Kuntien toiminnan lähtökohdaksi määriteltiin Sipilän hallitusohjelmassa paikallisuus. Niistä voisi tulla vahvoja kansalaisyhteiskunnan perusyksiköitä. Tarve luonnottominn jättiläiskuntiin poistuisi.

Juha Sipilän hallitus olisi voinut tehdä suurteon. Se olisi voinut yhtenäistää sekavan aluehallintomme ja tuoda sen nykyaikaan. Näin ei  ehkä kuitenkan tapahdu. Toivon toki olevani tässä asiassa väärässä. Perustelen pessimismiäni. Sekavien vaiheiden ja poliittisen vispilöinnin tuloksena perustetaan 18 maakuntaa , joihin valitaan päättäjät vaaleilla. On syntymässä 12 sairaanhoidon täyden palvelun päivystysaluetta. Niiden keskuspaikoista maakuntien miehet ja naiset ovat käyneet vimmaista kisaa.

Lisäksi on 5  erikoissairaanhoidon yhteistoiminta-aluetta. Niihin siirtyvät myös pelastustoimen ja ensihoidon organisointi. Pelkään, että lopulta yhä usemmat asiat siirtyvät näiden maantieteelliseti luonnottomien ja toiminnallisesti mahdottomien hirviöalueiden asetelmaan. Maakuntajakoa hieman laveammin pohtimalla tämä olisi voitu välttää.

Aluekehittämisessä tarvitaan kunnianhimoisia hankkeita. Tarvitaan kehityskäytäviä rautateiden ja valtateiden  varsille. Tarvitaan laaja-alaista elinkeinopolitiikkaa. Monipuolinen maaseutu edellyttää vahvoja kehittämishankkeita. Kaupunkipolitiikan on perustuttava kilpailun sijasta täydentävyyteen. Maatalous vaatii timanttista edunvalvontaa. Korkeakoulupolitiikka ei saa olla nurkkakuntaisia näpertelyä.

Moderni aluekehittäminen ja hajautetun kilpailukyvyn edistäminen edellyttävät laajan toimivallan aluehallintoa. Liian pienillä itsehallintoalueilla oma päätäntävalta jää näennäiseksi, koska valtion tiukka ohjaus on erityisesti terveydenhuollossa välttämätöntä. Toisaalta suurimpien kaupunkien on vaikea tunnustaa omasta näkökulmastaan vähämaakunnilta näyttävien hallintoyksiköiden toimivaltaa ja perinteisten tehtäviensä siirtoa niille.

Terveyspalveluissa tilannetta mutkistaa valinnanvapausperiaate. On mahdoton arvioida, mitä se tuo tullessaan. Mikä rooli on jatkossa esimerkiksi ylikansallisilla hoiva-alan suuryrityksillä ja miten ne alueellisesti organisoituvat. Mikä on niiden ja julkisen terveydenhuollon suhde ? Kuinka täydellisesti valinnanvapaus lopulta toteutuu ? Mitä seuraa julkisten palvelujen yhtiöittämisestä ? Onko se itse asiassa edes välttämätöntä ?Mistä tulee tavoiteltu kolmen miljardin euron säästö ?

Väitän, että 18 maakuntaa on Suomessa liikaa. Maantieteellisesti perusteltu määrä olisi 10-12.  Silloin voitaisiin toteuttaa samanrajainen hallinto, jossa tehokkuus ja tasaisuus löisivät kättä. Ihannemäärä osoitettiin valmistelevassa vaiheessa saavutettavuuslaskelmin. Niitä ei kuitenkaan otettu huomioon. Kaiken maailman dosenttien tekeleitä ei kaivattu.

Juha Sipilän hallituksen päättämien maakuntien väkiluvut vaihtelevat alle sadan tuhannen asukkaan Keski-Pohjanmaasta ja Kainuusta yli puolitoistamiljoonaiseen Uusimaahan. Maakuntauudistus voi osoittautua piinalliseksi, koska maakuntien luonne vaihtelee suuresti.  Maakunnat ovat osassa maata niin pieniä, ettei niihin voi yhdentää monipuolisesti elinkeino-, liikenne- ja ympäristökeskusten (ELY) eikä  aluehallintovirastojen (AVI) toimintoja. Erirajainen ja monimutkaisia yhteistyöasetelmia sisältävä hallintosyhmerö ei oikene.

Hallitus tilasi Lauri Tarastilta selvityksen maakunnille tulevista tehtävistä. Sosiaali- ja terveydenhuolto ei ollut tarkastelussa mukana. Tarasti teki ansiokkaan raportin, mutta törmäsi odotetusti suuriin käytännön vaikeuksiin: valtion aluehallinnon tehtävien sovittaminen hyvin erilaisiin  maakuntiin on tuskien tie.

Tarasti joutui taiteilemaan yhteisoiminta-alueita.  Jatkossa  osa maakuntien tehtävistä hoidetaan yhdellä, osa viidellä, osa kahdellatoista ja osa kahdeksallatoista alueella. Yhteistyöasetelmat maakuntien välillä ovat epäselviä ja keinotekoisia.  En moiti Tarastia. Hän teki mitä oli tehtävissä. Toimeksiannon lähtökohta vesitti työn, koska se perustui maantieteen tunnustamisen sijasta poliittisen valtapelin synnyttämään kömpelöön ja edesvastuuttomaan kompromissiin.

Osassa maata kunnat ja maakunnat ovat liian lähellä toisiaan. Esimerkiksi Keski-Pohjanmaan vajaasta seitsemästäkymmenestä tuhannesta asukkaasta vajaat viisikymmentä tuhatta on kokkolalaisia. Mikä on itsehallintoalue, jota yksi kunta näin täydellisesti dominoi ? Mitä järkeä on kaksissa vaaleissa, jotka koskevat lähes samoja alueita

Toisaalta 1,6 miljoonan Uudellemaalle tarvittaisiin erityisratkaisu. Pääkaupunkiseutu on koko Suomelle niin tärkeä, että vahva ja yhtenäinen kehittämisasetelma on välttämättömyys. Tätä tuskin tuottaa suunniteltu maakuntakehitelmä, johon esimerkiksi Helsingin päättäjien on luultavasti erittäin vaikea sitoutua. Maakunnan ja Uudenmaan suurten kaupunkien välille tulee väistämättä toimivaltaristiriita.  Ainoa vaihtoehto on pääkaupunkiseudun radikaali kuntauudistus ja siihen liittyvä vahva kunnanosademokratia. Tämä on tavalla tai toisella toteutettava.

Olen maakuntien Suomen ja hajautetun kilpailukyvyn edistämisen suuri ystävä.  Siksi olisin suonut, että hallitus olisi tulkinnut uuden vuosituhannen maakuntia hieman monipuolisemmin. Uusi aika olisi edellyttänyt maakuntien Suomesta uusalkiolaisen tulkinnan.

Esimerkiksi Pohjanmaalla kaavaillut  maakunnat pilkkovat järkevää toiminnallista kokonaisuutta. Meille olisi riittänyt kolmen sijasta yksi maakunta enkä nyt puhu paluusta vanhaan Vaasan lääniin, vaan uudesta Pohjanmaasta.  Pienet maakunnat sortuvat turhan helposti nurkkakuntaiseen aluekehittämiseen ja kilpavarusteluun. Laajat kehittämisasetelmat jäävät syntymättä.  Kaikki haluavat taivaaseen, mutta kukaan ei halua kuolla. Lopulta Etelä-Suomen suuret kaupunkiseudut voittavat ja metropolivisionäärien tahto toteutuu. Vanha-alkiolaiset maakunnat hiipuvat pahimmillaan vihreiksi kääpiöiksi.

Aikaisintaan vuonna 2020-luvun alussa on mahdollista arvioida, syntyikö  kansalaisten maantiedettä kunnioittava aluekehittämisen asetelma,  sosiaali-  ja terveyspalveluiden järjestelmä sekä uudenlainen aluehallinto; syntyikö uuden vuosituhannen maakuntien Suomi.  Nähtäväksi myös jää, minkälaisen roolin laihtuneet kunnat saavat. Kokonaisuus ei ole päättäjille hahmottunut. Uudistuksia viedään eteenpäin paloittain, poliittisia koplauksia tehden ja rakenteet edellä. Lopputulos  voi olla kaikille yllätys. Tähänkö päädyttiin ? Tätäkö haluttiin ?

Minulla on vielä yksi viesti

Menestys syntyy pienistä vireistä, paikkojen moninaisuudesta, Suomen monipuolisen maantieteen  mahdollisuuksien täysimittaisesta hyödyntämisestä, Suomeen sopimattomien suurkaupunkivisioiden hylkäämisestä ja arvokkaan elämän edellytysten paikallisyhteisöperustaisesta vahvistamisesta. Näistä lähtökohdista ponnistaa kansalaisten onnea ja isänmaan hyvää edistävä toivon maantiede.

Hannu Katajamäki

Kommentit:

Ei kommentteja toistaiseksi.

Kommentoi:

Tämä on Captcha-kuva (http://en.wikipedia.org/wiki/Captcha). Sen näyttämiseen tarvitaan graafinen selain.
Tämä on Captcha. Sinun täytyy syöttää kuvassa näkyvät merkit ottaen isot ja pienet kirjaimet huomioon.
*Pakollinen kenttä

Takaisin

Päivitetty 30.08.2016 - Verkkotoimitus
Login