Jäähyväispuhe 30.11.2016 Vaasan yliopiston Levón-auditoriossa

Julkaistu 30.11.2016.

Tähän päättyy blogini. Jään eläkkeelle. Kiitän kaikkia lukijoita ja kommentoijia. Näkemiin rakkaat ystävät.

Alkuloitsu

Olen Turun Nummenmäeltä, Pakalta. Synnyin vuoden 1952 kesällä Heidekenin synnytyslaitoksella Helsingin olympialaisten ja viimeisten sotakorvausten maksamisen aikaan. Olen vanhempieni ainoa lapsi, kultapoika ja myöhemmin herrapoika.

Ensimmäinen muistoni on yöstä. Olin kahden tai kolmen.  Muistan ulkoa himertävän valon. Muistan junan pillin vihellyksen. Muistan vanhempieni rauhallisen hengityksen pienessä kodissamme. Muistan turvallisuuden.  Jotakin alkoi, jotakin tärkeää: tietoinen paikan hahmottamisen aika.

Nummenmäki oli lapsuudessani ja nuoruudessani vahvan ylpeä työläiskaupunginosa. Äitini oli paatoksellisen verevä lausuja, jonka tulkinnat helisyttivät työväentalon ikkunoita. Kun oli vieraita Neuvostoliitosta, oli bravuurina Elvi Sinervon Ylistän neuvostoihmistä. Se tulkattiin ja sen jälkeen ainoa vaihtoehto oli taputtaa seisaaltaan. Tietenkin häpesin.

Muistan vappumarssit. Muistan humisevat liput. Muistan musiikin poljennon. Muistan neuvostoliittolaiset vieraat kodissamme ja naisten hajuveden nenän räjäyttävän tuoksun. Muistan kun sankka joukko seurasi Sputnikin lentoa Kuuvuoren rinteessä. Muistan työväenliikkeen veteraanien hautajaiset, järjestöliput peittivät taivaan. Tunsin jonkun itseäni suuremman kosketuksen ja olin yhtä sen kanssa.

Minulla oli etuoikeus kasvaa paikkaperustaisen yhteisöllisyyden valossa. Kasvuympäristöni ja vanhan työväenliikkeen aatemaailma tekivät minusta yhteiskuntatieteilijän. Sisäistin jo teini-ikäisenä Karl Marxin vuonna 1845 esittämän ajatuksen: “Filosofit ovat vain eri tavoin selittäneet maailmaa, mutta tehtävänä on sen muuttaminen

Minun Nummenmäkeäni ei enää ole. Purkuvimma, jurot liikennejärjestelyt ja historiallisen jatkumon katkeaminen ovat sen hävittäneet.  Jäljellä on vanhan maiseman sirpaleita, outoja heijastumia menneestä. Kun katson lapsuuteni ympäristön ökyomakotitaloja, voin tosin tieteellistää rakkaan maiseman vääristymät:  keskiluokkaistuminen eli gentrifikaatio on muovannut näkymän uuden vuosituhannen kuosiin. Kokonaisuus on kuitenkin särkynyt. Se paikka, joka oli, on nyt unta.

Isäni oli taitava puuseppä ja huomasi jo varhain, ettei minusta ole käsityöläiseksi. Sen sijaan olin näsäviisas kielipelien pelaaja ja huutelin aidan raosta kolmen sanan nokkeluuksia naapurin ilkeälle tädille. Nämä taipumukset ratkaisivat elämäni suunnan. Onnekseni osoitin Nummen kansakoulussa myös siinä määrin lukumiehen elkeitä, että minut lähetettiin pyrkimään Turun lyseoon. Siinä oli tärkeä rooli Nummen kansakoulun opettajallani Jukka Mäkisellä. Oli sykähdyttävää tavata hänet jokin aika sitten Turun Citymarketissa. Hän tunnisti minut, yli viidenkymmenen vuoden jälkeen.

Lukiossa minulla oli vain yksi päämäärä: lukemaan yhteiskuntatieteitä Turun yliopistoon. Jo kouluaikana suoritin joitakin kursseja kesäyliopistossa. Opiskeluaikani taistolaiset olivat minusta koomisia. Tosin silloin ymmärsin, mitä Lenin oli tarkoittanut kirjoittaessaan hyödyllisistä idiooteista. Surkuhupaisat jälkikäteisselittelyt ja katumusharjoitukset ovat lisänneet huvittuneisuuttani.

Yhteiskunnan alueellinen organisoituminen ja siihen vaikuttavat tekijät alkoivat kiehtoa minua. Maantieteilijät vain kuvailivat eivätkä yhteiskuntatieteilijät ymmärtäneet riittävästi yhteiskunnan alueulottuvuutta. Siitä löysin oman tieni ja minusta tuli yhteiskuntamaantieteilijä. Oman ääneni löysin väitöskirjassani Alueellisen työnjaon muotoutuminen Suomessa.

Tärkeä vaikutteiden antaja väitöskirjatyössäni  oli Vaasan korkeakoulun taloussosiologian professori Tarmo Koskinen, jonka metsäsektoritutkimukset ovat uraauurtavia. Tarmon säkenöivä intelligenssi säväytti minua tavalla, joka velvoitti pyrkimään johonkin samankaltaiseen.

Ilman opettajaani, Turun yliopiston pitkäaikaista kulttuurimaantieteen professoria Pentti Yli-Jokipiitä en olisi onnistunut. Pentti on akateeminen tiennäyttäjäni: laaja-alainen, oleellisen tunnistava opettaja. Hän näki jo varhain, mikä minusta aikanaan voisi tulla. Itse en sitä tiennyt. Hän tuki minua, kun eniten tukea tarvitsin. Jos olen opettajana ja tutkijana onnistunut, on se Pentin esikuvallisen ja kirkkaaksi karaistuneen akateemisen persoonan ansiota.

Aloitin urani Itä- Suomen instituutissa Mikkelissä. Se oli nykyisen Mikkelin yliopistokeskuksen alkusolu. Julkaisin myös ensimmäisen tutkimukseni. Se käsitteli 1970-luvun alun kuntaliitoksia. Sen jälkeen siiryin Jyväskylän kautta Vaasaan. Sain Vaasan työvoimapiiristä viran vuonna 1982. Myös vaimoni Eija sain biologian ja maantiedon lehtoraatin. Asetuimme meille täysin outoon kaupunkiin. Virkauralle minusta ei ollut. Onnekseni sain 1980-luvun puolivälissä tutkijan paikan Vaasan korkeakoulusta ja akateeminen urani alkoi.

Tutustuminen Vaasan korkeakoulun pitkäaikaiseen rehtoriin (1970-1987)  Mauri Palomäkeen oli ammatillisen ja akateemisen kehitykseni kannalta perustavanlaatuinen.  Ensimmäisen kerran näin Palomäen Turussa 1970-luvun lopussa Vaasan kauppakorkeakoulussa työskennelleen Jorma Tainan väitöstilaisuudessa. Palomäen Etelä-Pohjanmaan keskus- ja vaikutusaluejärjestelmää käsitellyt väitöskirja oli tehnyt minuun syvällisen vaikutuksen.

Siteeraan kirjoittamaani Vaasan yliopiston 30-vuotishistoriikkia Oman alueensa yliopisto…” tiesin, että Palomäki osallistui väitöstilaisuuteen, mutta en tiennyt, miltä hän näytti. Vieressäni istui valistuneempi ystäväni, joka sanoi tuntevansa Palomäen. Luentosaliin astui rykelmä herroja ja ystäväni sanoi siinä joukossa olevan myös Palomäen. “No, kuka se noista on ?”, kysyin. “Tuo joka näyttää professorilta”, vastasi toverini ja heti tunnistun Palomäen.

Kasvoista kasvoihin tapasin Maurin vasta muutaman vuoden kuluttua Vaasaan muutettuani. Uskaltauduin pyytämään häneltä audienssin. Keskustelu oli vaikuttavaa ja melkein yhtä vaikuttavaa oli Maurin tarjoama lasi sherryä. Aikanaan Mauri oli myös väitöskirjani toinen esitarkastaja.

Maurin näkemyksen kantamana kauppakorkeakoulusta hulmahti oikea pieni yliopisto.  Maurin perinnettä olen halunut vaalien vahvistaa. Mauri jätti kipinän ja se älköön sammuko. Sitä on lietsottava, lietsottava villin raskaasti. Jos se sammuu, tummenee taivas, puut taipuvat maahan, meri nousee ja iso kello jymisee Vaasan yliopistolle kohtalon lyönnit.

Visio uudesta maaseudusta

Perustavanlaatuinen käänne urallani tapahtui 1980-luvun lopussa, kun minusta vastoin kaikkia suunnitelmiani tuli maaseutututkija. Huomasin työpaikkailmoituksen ja hetken mielijohteesta lähetin hakemuksen. Ällistyksekseni minut valittiin vuoden 1989 alusta Helsingin yliopiston yhteyteen perustetun Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskuksen Seinäjoen yksikön johtajaksi. Nykyään se on Ruralia-instituutti. Laitoksen tehtäväksi määriteltiin maaseudun laaja-alaista kehitystä palveleva tutkimus, kehittäminen ja täydennyskoulutus.

Tieteelliset lähtökohtani olin ammentanut yhteisötutkimuksen klassikoista sekä maantieteen rikkaasta perinteestä. Väitöskirjassani tein syntetisoivan luokittelun Suomen paikallisten työmarkkinoiden tyypeistä.  Tarkoituksenani oli jatkaa paikallisten työmarkkinoiden erittelyä, hankkia vertailuaineistoa eri puolilta maailmaa ja kehittyä lokaliteettitutkimuksen kansainväliseksi tähdeksi. Toisin kävi. Minut valittiin maaseututkimusta tekevän laitoksen johtajaksi. Suhteeni maaseutuun oli etäinen. Juureni olivat Nummenmäellä, työväenliikkeessä ja marxilaisuudessa. Pentti Saarikosken runon hengessä käsitin kuitenkin vähitellen, ehkä lopullisesti vasta nyt: en valinnut tietä, vaan tie valitsi minut. Tietäni ei valaissutkaan Karl Marx, vaan Santeri Alkio.

Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskuksen perustamisen pontimena oli näkemys maaseudun kokonaisuuden huomioon ottavan näkökulman tarpeellisuudesta. Perinteinen maatalous-metsätieteellinen näkökulma ei enää riittänyt. Uudella laitoksella oli suuri tehtävä ja minulla vahva heittäytymisen halu. Se oli hyvä yhdistelmä. Ensimmäinen oivallus oli, että on ryhdyttävä tunnistamaan kysyntää, johon maaseutu voi vastata.

Teemojen poikaset

Elintarviketeollisuus oli voimakkaasti  keskittymässä. Tätä kautta tuotteiden kirjo oli vähenemässä. Tässä saattaisi olla mahdollisuus pienille maaseudun elintarvikeyrityksille. Voisiko elintarvikkeiden pienimuotoinen jatkojalostuksen tutkimus ja kehittäminen sopia Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskukselle ? Aloin kerätä aineistoa aiheesta ja puhua uudesta mahdollisuudesta. Huomasin, että sain vastakaikua. Siinä oli ensimmäinen teema.

Maaseutupolitiikka oli 1980-luvun lopussa heiveröistä. Yleensä maaseutu ja  maatalous samaistettiin. Laitostamme kutsuttiin Maatalouden tutkimus- ja koulutuskeskukseksi. Kerran muuan isäntä soitti minulle kysyäkseen sairaan emakon hoito-ohjeita. Käsitin, että meidän tehtävämme  olisi maaseutupolitiikan sisällöllinen kehittely. Siitä tuli toinen suuri teema.

Minua alkoi näivertää sivu- ja liitännäiselinkeinoajattelu, jossa kaikki ajateltiin maatilan kautta. Yhteiskunnan kehitys viittasi toisaalle: maaseudun suuri mahdollisuus olisivat uudenlaiset yritykset ja ammatilliset kerrostumat, jotka syntyisivät maatilojen rinnalle  eivät maatiloille. Tästä tiivistyi laitoksemme kolmas suuri teema: maaseudun uudet yritykset ja ammatit.

Vaasan läänin maaseutupoliittinen ohjelma

Vuonna 1989 silloinen Vaasan lääninhallitus antoi Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskukselle tehtäväksi maaseutupoliittisen ohjelman laatimisen. Se oli suuri tulikoe. Organisoimme laajan prosessin, johon osallistui monia läänin maaseutuasiantuntijoita.

Maaseutuohjelman laadintaprosessi oli minulle tärkeä, sillä oivalsin kiteyttävän näkökulman tarpeen. Siihen mennessä Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskuksessa oli syntynyt käsityksiä yksittäisistä teemoista: puhuimme elintarvikkeiden pienimuotoisesta jatkojalostuksesta, maaseutupolitiikan sisällöllisestä kehittämisestä ja maaseudun uusista ammateista. Miten eri teemat voisi nivoa yhteen elähdyttäväksi kokonaisuudeksi ?

Yhtenä kesäaamuna matkatessani junalla Vaasasta Seinäjoelle erillisetmaaseudun kehittämisen ainekset alkoivat leijua mielessäni ja etsiytyä tiettyä muotoa kohti. Mieleeni tunki kaksi käsitettä: uusi maaseutu ja monimuotoisten toimintojen mosaiikki.  Havahduin oivaltaessani, että olin löytänyt etsimäni tai se oli löytänyt minut: laitoksemme tehtävänä olisi tutkia uuden maaseudun monimuotoisen mosaiikin  mahdollisuutta, etsiä maaseudun avautuvia ovia.  Kädet innosta täristen otin muistivihkoni esille ja piirsin ensimmäisen luonnoksen uudesta maaseudusta. Tuosta sektoroidusta ympyrästä tuli tavamerkkini. Se oli myös useimpien luentojeni ainoa kalvo usean vuoden ajan.

Maaseutupoliittisen ohjelmamme kestävin saavutus oli uuden maaseudun käsitteen ohella ruokaläänistrategia. Myös ruokalääni oli tiivistys monesta teemasta: Vaasan läänin vankasta maataloudesta, pienestä ja suuresta elintarviketeollisuudesta sekä pohjalaisesta yrittäjäperinteestä. Vaasan läänin loppuminen ei päättänyt ruokaläänistrategiaa. Idea lämmitetiin Etelä-Pohjanmalla 2000-luvulla. Nyt nimenä on Ruokaprovinssi.

Uuden maaseudun mahdollisuuksien käytännön testaamisia

Uusi maaseutu ei jäänyt paperitiikeriksi, sillä onnistuimme käynnistämään käytännön hankkeita. Erityisen tärkeä oli vuonna 1990 käynnistynyt pienimuotoisen elintarvikeyrittäjyyden kehittämishanke,johon osallistui yli 100 alan yrittäjäksi aikonutta. Hankkeen yhtenä sivutuotteena aloitettiin vuonna 1991 Kauhajoen ruokamessut. Niistä on kehittynyt lähiruuan johtava tapahtuma Suomessa.

Käynnistyi myös maaseudun palvelujen organisointiin liittynyt hanke, jossa tutkittiin erilaisten yhdistelmäpalvelujen mahdollisuuksia maaseudulla. Tutkimme monialaisen kyläavustajan ammatin mahdollisuutta. Hän auttaisi vanhuksia kodinhoidossa ja asioinnissa sekä säännöstelisi lääkkeet. Hän voisi auttaa lastenhoidossa. Kylän ympäristönhoidossa olisi tähdellisiä tehtäviä. Onnistumme käynnistämään käytännön kokeilun Peräseinäjen Kihniän kylässä.

Kihniän hyvien kokemusten perustalta kyläavustajakokeilu laajeni yhteistyössä sosiaali- ja terveyshallituksen sekä valtakunnallisen maaseutuprojektin kanssa  kymmeneen kylään. Jo 1990-luvun alussa törmättiin liian tiukkoihin normeihin, jotka määrittelevät, mitä kyläavustaja saa saa tehdä ja mitä ei. Ammatilliset rajat ovat tiukkoja. Helposti ajaudutaan törmäyskurssille ammattiyhdistysliikkeen kanssa.

Elintarvikehanke ja palveluhanke osoittautuivat esikuvallisiksi.Niiden lähtökohdista alkoi käynnistyä vastaavia  myös muualla Suomessa, ja tätä kautta Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskuksen Seinäjoen yksikkö alkoi saada arvostusta.

Vuonna 1990 alkoi laaja tutkimussarja maaseudun uusista työmarkkinoista. Sen kantavana sisältönä oli maaseudun uusien yritysten ja ammattien edellytysten erittely. Teemasta ilmestyi useita raportteja. Kiinnostuimme myös nuorten maaseutukuvasta, maaseudulle suuntautuvan muuttoliikkeen mahdollisuuksista, turkistarhauksen taloudesta, Etelä-Pohjanmaalla tärkeän perunanviljelyn tulevaisuuden näkymistä, tekojärvien vaikuttavuudesta ja jätteiden hyötykäyttöön liittyvistä liiketoimintamahdollisuuksista Viimeksi mainitun hankkeen yhteydessä tavoittelemme sittemmin  parrasvaloihin nousseen kiertotalouden etiäisiä.

Syntyi ajatus tulevaisuuden kylästä, jossa vanhaan kylään yhdistyisi tiivistävä uudisrakentaminen ja kehittyisi houkutteleva asuin- ja yritysympäristö. Keksin tunnuslauseen “Uusi maaseutu kehittyy kyliensä kautta”. Ajatus uuden maaseudun kylistä oli liian kunnianhimoinen eikä se yltänyt suunnittelua pidemmälle. Myöhemmin yritin vielä palata aihepiiriin, mutta läpimurtoon ei ylletty.

Pohdimme  myös maaseutukuntien välistä yhteistyötä ja siihen liittyviä seutukuntastrategioita. Erityisen kunnianhimoinen oli Alajärven seutukunnan eli Pohjanmaan järviseudun kehittämishanke.  Sekään ei johtanut käytännön toteutukseen, vaikka suunnitelmat ja toimintatavat vietiin hyvin konkreettiselle tasolle. Aika ei ollut kypsä.

Tunnustelut syrjäisen maaseudun perustulokokeilun aloittamisesta  yhteistyössä työhallinnon kanssa tyrehtyivät alkuunsa. Olin pohtinut perustuloa jo vuonna 1985 ilmestyneessä tutkielmassani työttömyyyyden historiasta, syistä ja ratkaisuvaihtoehdoista. Silloin puhuttiin vielä kansalaispalkasta  Suomessa on alkamassa Juha Sipilän hallitusohjelmaan kirjattu  perustulon kokeilu; tosin hyvin varovasti. Ehkä viimein päästään eteenpäin.

Uuden maaseudun tutkimusryhmä: soveltavaa tutkimusta, käytännön kokeiluja, yhteiskunnallista vaikuttamista

Palattuani1990-luvun alussa takaisin Vaasan yliopistoon maaseututkimus jatkui. Tiivistin maaseudun paikaperustaisen tutkimus-  ja kehittämisvision vuonna 1991 ilmestyneessä kirjassa Maaseudun  kolmas tie. Vaasan yliopistoon muodostui uuden maaseudun tutkimusryhmä, joka elinkaarensa aikana 1990-luvun alusta 2010-luvulle julkaisi kymmeniä tutkimuksia, käynnisti käytännön kehittämishankkeita sekä osallistui yhteiskunnalliseen keskusteluun alue- ja  maaseutukehityksestä.

Ajanjakso 1990- luvun alusta 2010-luvun alkuun oli uuden maaseudun  kehittelyjen  kannalta hyvin hedelmällinen. Väitöskirjoja ja pro graduja syntyi runsaasti. Eri yliopistoissa tehtyjen maaseutualan väitöskirjojen esitarkastuksia ja vastaväit  Pienellä alkupääomalla pystytään hankkimaan työvälineitä, hyötyaläimiä, yrittämisen välttämättömiä edellytksiä. pankista, jonköksiä minulle kertyi parisenkymmentä.

Pääsimme mukaan myös maaseutupolitiikan valmisteluun. Olin valtioneuvoston asettaman maaseutupolitiikan yhteistyöryhmän jäsen vuodesta 1999  vuoteen 2005  ja valtakunnallisen  maaseutuasumisen teemaryhmän puheenjohtaja vuodesta 2011 vuoteen 2013.  Minulla oli myös kansainvälisiä tehtäviä.

Suoramyyntiä ja lähienergiaa

Kiinnostuksemme kohteet olivat uuden maaseudun idean mukaisesti moninaiset. Työkenttämme oli laaja. Tutkimme ja kehittelimme 1990-luvun puolivälissä suoramyyntiä. Onnistuimme perustamaan Vaasaan kaksi ostorengasta, jotka hankkivat elintarvikkeita suoraan maalahtelaisilta viljelijöiltä. Tilauksissa käytettiin faksia. Pakettiauto toi tuotteet asiakkaiden kotiin.

Tuotevalikoima jäi suppeaksi. Tämä kavensi kaupunkilaisten kiinnostusta. Pieni volyymi ei tyydyttänyt viljelijöitä. Tuon ajan faksi oli kömpelö viestintäväline, sähköposti oli harvoilla, sosiaalisesta mediasta ei ollut tietoakaan. Ostopiirien siirtäminen kansalaisjärjestön vastuulle kangerteli.  Noin kahden vuoden jälkeen ostopiirit lopettivat. Samoihin aikoihin tunnustelimme myös laajemmin luomu –tuotteiden markkinoita.

Olen ilolla seurannut uuden ajan suoramyynnin etenemistä. Niin sanotut Reko –piirit kasvattavat suosiotaan. Facebookin avulla on onnistuttu keräämään riittävästi kiinnostuneita ja suoramyyntitorit ovat erittäin suosittuja. Reko –piireihin kuuluu jo yli 70 000 jäsentä. Liikevaihdoksi arvioidaan vuonna 2016  jopa 40 miljoonaa euroa. Kiinnostusta oli jo 1990-luvulla, mutta meidän kokeilumme aikana kommunikaatioteknologia ei ollut vielä riittävän kehittynyttä emmekä onnistuneet tavoittamaan tarpeeksi jäseniä ruokapiireihimme. Olimme hivenen etuajassa. Läpimurto oli lähellä.

Energiapolitiikassa alkoi 1990-luvulla vahvistuva keskustelu hajautetusta energiantuotannosta. Se nähtiin erityisesti maaseudun uuden yrittäjyyden ja maaseudun uuden roolin mahdollisuutena: maaseutu pystyy vastaamaan yhteiskunnalliseen kysyntään tarjomalla uusiutuvaa lähienergiaa. Arka avauksemme oli maaseudun lämpöyrittäjyyteen liittynyt tutkimus.

Jatkoimme energiateemaa. Uuden maaseudun tutkimusryhmä teki suuriin aineistoihin perustuvan uusiutuvien enrgialähteiden potentiaalia luotaavan valtakunnallisen inventoinnin. Osoitimme, että uusiutuvien energialähteiden täysimääräinen hyödyntäminen takaisi suurimmalle osalle maaseutua energiaomavaraisuuden ja energiaa riittäisi siirettäväksi runsaasti myös kaupunkeihin.

Sittemmin Vaasan yliopistossa  on tehty merkittävää hajautettuun energiantuotantoon liittyvää kansainvälisesti arvostettua tutkimusta. Uuden maaseudun tutkimusryhmän esityö oli lähtökohtana Vaasan yliopiston, Vaasan ammattikorkeakoulun ja Yrkeshögskolan Novian yhteiselle Vaasan Energiainstituutin perustamiselle.

Palveluja, muutttoliikettä, informaatioteknologiaa, aluestrategioita, yhdyskuntien eheyttämistä

Keskittyvä aluekehitys ja sen vaikutus maaseudun palveluihin alkoi huolestuttaa maaseututkijoita 2000-luvun alussa. Uuden maaseudun tutkimusryhmä selvitti esimerkiksi vanhenevan maaseutuväestön toiveita tarvitsemistaan minimipalveluista sekä maaseudun asukkaiden näkemyksiä valtion ja kuntien palvelujen muutoksista.  Tutkimme yhdistelmäpalveluiden mahdollisuuksia. Etsimme myös toivon näkymiä tutkimalla esimerkiksi maaseudun monialayrittäjyyden mahdollisuuksia.

Kehitimme metodiikkaa, jonka avulla maaseudulla voitaisiin tunnistaa kysyntäperustaisia yrityskeskittymäaihioita. Kutsuimme menetelmäämme mikroklusterianalyysiksi. Sen soveltaminen oli työlästä, eivätkä esimerkiksi maaseudun paikalliset Leader -toimintaryhmät kiinnostuneet siitä, vaikka totisesti yritin innostaa.

Selvitimme myös suurten ikäluokkien eläkkeelle siirtymisen jälkeistä maallemuuttopotentiaalia. Tutkimuksemme osoitti, että jopa 100 000 harkitsi maallemuuttoa. Tämä ei ole kuitenkaan toteutunut. Eläkeläisten muutto maaseudulle on jäänyt vaimeaksi. Aikanaan tutkimustulos herätti suurta huomiota. Ylsimme jopa valtakunnan pääuutisiin.

Tuotimme aineistoa aluekehitystrategioihin. Erittelimme etätyötä maaseudun uusien työmahdollisuuksien edistäjänä. Pureuduimme  maaseudun jätevesikysymyksiin. Tutkimme maahanmuttajien kotouttamista maaseudulle. Rakensimme yhteistyötä Uumajan yliopiston aluetutkijoiden kanssa. Kiinnostuimme myös maaseudun uusien kauppakeskittymien vaikutuksista. Niitä syntyi erityisesti ABC-ketjun suurasemien ympärille. Suuryksiköt ovat syrjäyttäneet pieniä paikallisia huoltoasemia. Tästä on seurannut surullisia yrittäjäkohtaloita. Kaavoitusprosessit ovat olleet epäselviä. Toisaalta uudet maaseudun kauppakeskittymät ovat nuorisolle merkittäviä sosiaalisen kanssakäymisen paikkoja.

Vuosituhannen vaihteen jälkeen alkoi keskustelu Suomen hajautuneen yhdyskuntarakenteen ympäristölle aiheuttamasta rasitteesta. Alkoi yhdyskuntarakenteen eheyttäminen. Sen nimissä uudisrakentamista haja-asutusaluelle haluttiin rajoittaa. Maaseudun asukkaita alettiin leimata ilmastonmuutoksen kiihdyttäjiksi.  Käynnistimme tutkimuksen selkeyttääksemme tilannetta. Kävi ilmi, että  populistinen väite ei pidä paikkaansa. Todellisia ympäristön rasittajia ovat keskiluokkaiset kaupunkilaiset, jotka lentävät lomasilleen useita kertoja vuodessa.

Vaikuttaminen

Uuden maaseudun tutkimusryhmän ideana ei ollut seurata katseella ja raportoida näkemästään, vaan piti tehdä johtopäätöksiä, vaikuttaa päätöksentekoon ja heittäytyä keskusteluun. Tämän periaatteen toteuttaminen edellytti ennen kaikkea minulta esiintymisiä seminaareissa ja runsasta kirjoittamista.

Eniten käsittelin  alue- ja maaseutukehityksen kysymyksiä. Suuri linja oli keskittävän politiikan arvostelu sekä hajauttavien ratkaisujen ja paikkaperustaisen politiikan puolesta puhuminen. Runsas kirjoittaminen sanomalehdistössä on ollut jostakin pois. Tieteellinen julkaiseminen on minulla jäänyt vähemmälle. Toimintatapani on kuitenkin perustunut tietoiseen valintaan: vaikuttaminen yhteiskunnassa on minulle tärkeämpää kuin viittaukset englanninkielisissä tiedejulkaisuissa. Jos olisin evoluutiobiologi, ajattelisin toisin. Tieteenala ratkaisee.

Pidän  arveluttavana, kansallisen edun vastaisena ja epäoikeudenmukaisena, että yliopistojen nykyinen ansaintalogiikka pakottaa yhteiskuntatieteilijät kääntämään selkänsä omalle äidinkielelleen ja kotimaan keskustelunavauksille. Vähitellen tämä logiikka johtaa kykenemättömyyteen käydä vuoropuhelua oman yhteiskunnan kanssa; ei enää osata, vaikka haluttaisiin. Ehkä jo lähitulevaisuudessa on oikeutettua kysyä: ”Mikä on yhteytensä todellisuuteen kadottaneen ja vain englantia puhuvan suomalaisen yhteiskuntatieteen olemassaolon oikeutus ?”

Maaseututkimuksen umpeutuva kehä

Uuden maaseudun tutkimusryhmä alkoi vaimentua, kun minut vuoden 2012 alussa valittiin Vaasan yliopiston filosofisen tiedekunnan päätoimiseksi dekaaniksi. Muutamia julkaisuja on vielä tullut aktiivikauteni jälkeen En pidä hiipumista huonona: yksi polku kuljettiin kunnolla loppuun.  Hyvin huolissani olen kuitenkin yhteiskuntatieteellisen maaseututkimuksen tulevaisuudesta. Koko ala on uhattuna. Järkyttävät leikkaukset jyrsivät resurssit. Puolestapuhujia ei ole. Maaseudun ohella myös maaseutututkimus on ajautunut marginaaliin.

Uuden maaseudun tutkimusryhmä edusti emansipatorista, yhteiskunnan muuttamiseen tähtäävää tutkimusperinnettä. Tieteenfilosofisena lähtökohtana oli Frankfurtin koulukunnan kriittinen teoria, jonka tunnettuja edustajia ovat Max Horkheimer, Theodore W. Adorno ja Jürgen Habermas. He taas ammensivat ajatuksia Karl Marxilta. Pidän erityisesti Arto Noron lyhyestä luonnehdinnasta, joka kuvaa hyvin pyrkimyksiämme: ”…kritiikki on aina uuden luomista olemassa olevien ehtojen pohjalta. Kukapa meistä ei tässä mielessä haluaisi olla kriitikko ? ”

Kriittisen teorian hengessä halusimme osoittaa muutoksen mahdollisuuksia ja etsiä ratkaisuja. Tavoitteena oli maksimoida yhteiskunnallinen vaikuttavuus. Se oli tärkeämpää kuin perinteisen kaavan tieteellinen meritoituminen ja sijoitukset viittausindekseissä. Vakaumuksesta kertoi ryhmän motto: ”Tutki ja vaikuta”. Itse en osaa arvioida, kuinka hyvin onnistuimme. Yritys oli kova ja innostuksen hetket maagisia. Parhaimmillaan oli tunne, että emme anna merkityksiä tapahtuneelle, vaan näytämme suuntaa. Kuljemme etumaastossa.

Ehkä tunnistimme maaseudun uskottavia mahdollisuuksia vastata yhteiskunnan kysyntään. Ehkä osoitimme kysyntälähtöisen maaseutupolitiikan välttämättömyyden. Ehkä osoitimme myös, että mekaaniset hallintoratkaisut, jotka eivät tunnista maaseudun vaihtelevuutta ja esimerkiksi etäisyyksiin liittyviä realiteetteja, johtavat maaseudun asukkaiden epäoikeudenmukaiseen kohteluun ja heidän syrjimiseensä asuinpaikan perusteella. Ehkä edistimme modernia maaseutumielikuvaa.

Uuden maaseudun tutkimusryhmän elinkaaren huipennus oli vuoden 2009 elokuussa. Voitettuamme avoimen kilpailun saimme järjestettäväksemme 17.– 21.8.2009  yhteistyössä Åbo Akademin Vaasan yksikön kanssa European Society for Rural Sociologyn joka toinen vuosi järjestettävän pääkonferenssin. Otsikkona oli ”Re-inventing the Rural Between the Social and the Natural”. Tapahtumaan osallistui noin 500 tutkijaa eri puolilta maailmaa, maaseututkimuksen kansainvälinen kärki.

Ei tällaista konferenssia mihin tahansa anneta. Järjestäminen kertoi kansainvälisen tiedeyhteisön arvostuksesta sekä Vaasan kaksikielisen yliopistoyhteisön voimasta, jos tartutaan toimeen. Maaseutualan kansainvälinen ykköskonferenssikaan ei riittänyt antamaan  maaseututkimukselle edes pientä mainintaa Vaasan yliopiston strategisissa asiakirjoissa.

Aloitteeni maaseutututkimuksen ottamisesta Vaasan yliopiston profiloitumisen yhdeksi teemaksi ovat kohdanneet hämmennystä ja kiusaantunutta kehonkieltä.  Tätä minun on vaikea hyväksyä, koska Suomi on suuren maaseudun ja pienten kaupunkien maa. Suomen olisi viisasta erikoistua maaseutututkimukseen. Ei maastamme esimerkiksi kaupunkitutkimuksen suurvaltaa tule, koska  monipuolinen, oma empiria puuttuu.

Vaasan yliopiston tulevaisuuden katsannosta nykyistä vahvempi paneutuminen monitieteiseen maaseutututkimukseen olisi viisas valinta.  Lokaalit ja globaalit tutkimusasetelmat limittyisivät luontevasti ja luovasti. Yliopiston kaikki tieteenalat sopivat maaseututkimukseen, koska se ei ole tieteenala, vaan näkökulma.  Maaseututkimukseen liittyy yrityksiä, hallintoa, uuden demokratian muotoja, osuustoimintaa, hajautettua energiaa, viestintää, digitalisaation mahdollisuuksia, kulttuuria ja laajaa kansainvälisyyttä. Yksikään toinen suomalainen yliopisto ei ole ilmoittanut profiloituvansa maaseutututkimukseen. Vaasan yliopisto voisi olla 2020-luvulla maailman kärkeen kuuluva maaseutututkimukseen erikoistunut yliopisto.

Suomen mitassa Vaasan yliopisto on ollut merkittävä maaseututkimuksen solmukohta 1990-luvulta alkaen. Tätä on ollut mahdoton yliopistossa laajemmin tunnustaa. Strategiassaan Vaasan yliopisto on julistautunut liiketoimintaorientoituneeksi.  Mikäli käsitettä sovellettaisiin luovasti, sopisi maaseutututkimus hyvin yliopiston yhdeksi kärkiprofiiliksi.

Liiketoimintorientaatiota käytetään kuitenkin tarkoitushakuisesti Troijan puuhevosena, jonka avulla palautumista insinööritiedettä sisältäväksi kauppakorkeakouluksi vahvistetaan. Kielistä luopuminen vahvistaa tätä kehitystä. Yliopistomme hamuaa menneisyyteen, vaikka olisi kurotettava tulevaisuuteen. Miksi Vaasan yliopistossa halutaan olla malkasilmäisiä ja homekorvaisia ?

Olin ennen dekaaniaikaani aluetieteen professori. Professuurin perustaminen vuonna 2003  oli tärkeä myötämielen ja arvostuksen osoitus, koska aluekehittämisen ohella alaksi määriteltiin maaseutupolitiikka ja maaseudun strateginen kehittäminen. Professuurin perustaminen ja vakinaistaminen olivat Vaasan yliopiston pitkäaikaisen rehtorin Matti Jakobssonin ansiota. Hänelle olen paljosta kiitollinen.

Professuurini kuitenkin lakkaa eläkkeelle siirryttyäni.  Maaseututkimuksen edellytykset Vaasan yliopistossa heikkenevät. Valitettavasti Vaasan yliopiston nykyjohto ei käsitä, missä yliopisto voisi olla uskottavasti profiloitunut ja ainutlaatuinen. Yliopistoa kehitetään kaltaiseni maaseututkijajäärän katsannosta liiaksi toivejattelun, korulauseiden ja parin Vaasassa toimivan ylikansallisen yrityksen miellyttämisenhalun varassa.

Lievää lohtua minulle antoi Vaasan yliopiston sopimuskauden 2017-2020 tausta-aineistoon kirjattu maininta yhteistyön mahdollisuudesta Luonnonvarakeskuksen ja Suomen ympäristökeskuksen kanssa maaseudun kehittämisen kysymyksissä. Tästä pienestä maininnasta on kuitenkin pitkä matka konkretiaan.

Vuoden 2010 alusta yliopistolakia uudistettiin. On alkanut profiloinnin ja yliopistojen keskinäisen kilpailun aika.Uusliberalistisen yliopistopolitiikan huumassa on  jäänyt huomaamatta, että on kansallisesti tärkeitä teemoja, jotka ovat yhdelle yliopistolle liian pieniä, mutta Suomelle merkittäviä.  Yksi on maaseutututkimus ja –opetus, joiden kansallisen vetovastuun Vaasan yliopisto voisi ottaa.

Yliopistojen rahoitusmallia on tarkistettava. Muuten kansallisesti tärkeitä opetuksen ja tutkimuksen alueita, kokonaisia tieteenaloja, lopetetaan osaoptimoinnin ja profilointivimman piiskaamina. Profiloinnin nimissä on käynnissä tökerö suomalaisen sivistysperustan kaventamishanke.

Loppuloitsu

Työni aluekehittämisen, maaseutupolitiikan, paikallisuuden  ja yliopistohallinnon parissa on ollut innostavan täyteläistä ja enimmäkseen onnellista. Ponnistin vaatimattomasta työläiskodista näyttävälle akateemiselle uralle, joka kruunautui professuuriin ja dekaanin tehtäviin.

Yksi urani monista huippukohdista oli 60-vuotispäiväkseni julkaistu Seija Virkkalan ja Niklas Lundströmin toimittama juhlakirja  “Maaseutu, yliopisto ja yhteiskunta” Se on minulle loppumattoman ylpeyden ja kiitollisuuden aihe. Myös tänä syksynä saamani Vaasan Jaakkoo –kulttuuripalkinto on minulle syvästi läikehtivä ilon lähde.

Sivistyksen edellytysten heikkeneminen

Ilman hyvinvointivaltion tarjoamia mahdollisuuksia en olisi yltänyt, mihin ylsin. Olen edellytyksiä luovan yhteiskunnan kasvatti.  Olen vihaisesti surullinen, koska hyvinvointivaltiota ja koko Suomen sivistysperustaa ollaan nyt lyhytnäköisesti murentamassa. Elämme saamattomuuden, poliittisen pelkuruuden ja pysähtyneisyyden aikaa. Päätöksenteko keskittyy mahdollisuuksien supistamiseen ja epävarmuuden lietsomiseen. Näköalattomuuden aave liikkuu vallan kammareissa. Into ei hehku.

Esikouluista yliopistoihin on kohdistettu ja kohdistetaan julmia säästöjä. Niistä maksetaan aikanaan liian suuri hinta: sivistys surkastuu, osaaminen ohenee, tyhmyys tiivistyy.  Maan tavaksi on tullut ensin leikata rajusti ja sen jälkeen antaa mitätön summa “kehittämiseen”. Yliopistot, jotka vapaaehtoisesti suostuvat eniten leikkaamaan “tuottamattomia” rönsyjään saavat porkkanarahoja uusien avauksien ja huippuyksiköiden käynnistämiseen.

Piiska paukkuu: vähenevillä resursseilla on oltava maailman paras. Muu ei kelpaa. Tällainen pyrky on irvokasta itsepetosta. Tasaisen hyvän tavoittelu on tuloksellisempaa kuin kiimainen huippuyksikköhinku. Koko Suomen tähänastinen historia osoittaa tämän. Kuitenkin yliopistot suostuvat järjettömyyteen. Alamaisuuden perinteen perkeleet tanssivat yliopistoissa hikinaamaista letkajenkkaa. Rehtorit mielistelevät yliopistojen kurmoottajia: kyllä tästä selvitään.

Ilmaukset ovat  yliopistopolitiikassa muuttuneet peilikuvikseen. Kehittäminen tarkoittaa alasajoa. Erityisen vaarallista on rakenteellinen kehittäminen, koska silloin ovat vaarassa kokonaiset tieteenalat ja pian luultavasti pienet maakuntayliopistot. Korkeakoulueliitti puhuu poisvalinnoista. Se on pelkurien puhetta. Jos halutaan leikata, supistaa ja kaventaa, on se uskallettava sanoa suoraan. Uljaasti uuskieli kukki myös opetusministeri Sanni Grahn-Laasosen yliopistojen johdolle 27.10.2015 osoittamassa avoimessa kirjeessä, jossa hän sakkaavan retoriikan räpsysiivin yritti laskeutua yliopistorahvaan tasolle.

Ministeri leimasi hataraan tietopohjaan perustuen yliopistot keskinkertaisiksi, patisteli pyrkimään maailman huipulle  ja leperteli laadusta. Samalla hallitus oli leikkaamassa yliopistojen resursseja raskaasti. Useissa yliopistoissa oli käynnissä yhteistoimintaneuvottelut. Satojen työpaikat olivat uhattuina. Sittemmin on osoitettu, että ministeri Grahn-Laasosen väitteet keskinkertaisuudesta olivat vailla kunnollista faktapohjaa. Asukaslukuun suhteutuissa kansainvälisissä vertailuissa suomalaiset yliopistot menestyvät hyvin.

Minulle ei ole selvinnyt, onko sivistysmallimme rujoottaminen tietoista vai eivätkö he tiedä, mitä he ovat tekemässä.

Menetetty mahdollisuus

Olen puhunut kauan, paljon ja hartaasti kaksikielisiin  instituutioihin perustuvan Pohjanmaan puolesta. Sen kruununjalokivi olisi kaksikielinen korkeakouluyhteisö, yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen muodostama kokonaisuus. Pohjanmaalta kuitenkin puuttuu yhteinen korkeakoulupoliittinen näkemys. Käytännön esimerkkejä sen vahvistumiseksi on kuitenkin syntynyt.  Tiedekirjasto Tritonia on yhteinen. Technobothia on yhteinen. Yhteistyöasetelma kielikylpytutkimuksessa ja -opetuksessa Vaasan yliopiston ja Åbo Akademin välillä on uljas esimerkki. Yhteistyön laajentuminen muihin teemoihin oli alkamassa. Uuden Pohjanmaan korkeakouluyhteisö oli idullaan.

Vaasan yliopiston johdon suljetuin ovin päättämä kielten liikkeen luovutus Jyväskylän yliopistolle kuitenkin tärvelee Vaasan yliopiston kehitysjatkumon tärkeän osa-alueen ja näivettää Pohjanmaan korkeakouluyhteisön tulevaisuuden näkymiä. Päätös tehtiin keskustelematta kielten opiskelijoiden ja henkilökunnan kanssa. Minun, dekaanin kanssa ei keskusteltu, vaikka liikkeen luovutus tarkoittaa filosofisen tiedekunnan alasajoa. Myös tärkeät yhteistyökumppanit pidettiin pimennossa. Hallintotieteiden ja viestintätieteiden asema on epäselvä. Julkisuudessa yliopiston johto puhuu pelkästään kauppatieteistä ja tekniikasta.

Kielten myyminen Jyväskylän yliopistolle on minun, palomäkeläisen sivistysyliopistoidean vaalijan näkökulmasta strateginen huti; se myös nakertaa perustavanlaatuisesti Vaasan yliopiston luotettavuutta yhteistyökumppanina. Jos Åbo Akademin Vaasan yksikössä ollaan tyrmistyneitä kielikylpyyn ja monikielisyyteen liittyvän yhteistyöasetelman lopettamisesta ilmoitusasiana, niin ymmärrän sen hyvin. Kielten myymisellä Vaasan yliopiston johto asettui hajautetun sivistysmallimme rujoottajien eturintamaan.

Olisi ollut myös toinen, allianssikorkeakoulun tie. Sen rakentamiseen  osallistuisivat kaikki Vaasan korkeakouluyksiköt. Allianssikorkeakoululla olisi vahva osaamisperusta. Koulutusohjelmat olisivat ilmiölähtöisiä. Niiden idea olisi monitieteisyys ja tarkoin eritelty työelämän tarve, esimerkiksi saksan kieleen painottuva energia-alan diplomi-insinöörikoulutus palvelisi Saksaan suuntautuvia vaasalaisten yritysten yhteistyöasetelmia. Allianssikorkeakoulun yllättävät tieteelliset avaukset toisivat runsaasti ulkopuolista tutkimusrahoitusta.  Korkeakoulujen duaalimalli ei olisi allianssikorkeakoulussa uhattuna. Toisaalta duaalimallin mahdolliseen ja itse asiassa todennäköiseen murtumiseen pystyttäisiin reagoimaan omaehtoisesti.

Allianssikorkeakoulun perustamisessa Vaasan yliopistolla olisi keskeinen rooli. Vaasan yliopiston hallitusta dominoivilla ulkopuolisilla jäsenillä ei kuitenkaan ole riittävää korkeakoulupoliittista vainua eikä osaamista, vaikka en epäile heidän vilpitöntä tahtoaan toimia Vaasan yliopiston parhaaksi. Heidän haluttomuuttaan käydä keskustelua yliopistoyhteisön kanssa pidän kuitenkin anteeksiantamattomana. Ulkopuoliset jäsenet ja erityisesti hallituksen puheenjohtaja toivat Vaasan yliopistoon salailun kähmäisen kulttuurin ja mikrojohtamisen käytännöt. Muuta kontribuutiota en ole havainnut; ehkä minulla kuitenkin on malka silmässä, toivon niin.

Kokemattomuuksissa oli helppo tarttua opetus- ja kulttuuriministeriön hövelisti tarjoamaan profilointiin, jonka nimissä kielistä luopuminen saatiin näyttämään Vaasan yliopiston vahvistamiselta. Tökeryyden ja ylenkatseen korkeaan veisuun yllettiin, kun hallituksen puheenjohtaja tarjoili asianosaisille kielten myymistä lottovoittona. Valmiiksi pienessä yliopistossa profilointi kuitenkin johtaa näivettymiseen; yksipuolistunut ja yksinäinen yliopisto on 2020-luvun alussa helppo kohde saneerajille. Vaasan erillisyyteen perustuva korkeakoulumalli on erittäin hauras. Allianssikorkeakoulun kimppuun käyminen olisi huomattavasti vaikeampaa.

Yliopistoyhteisöä edustava yliopistokollegio nimittää yliopiston hallituksen ulkopuoliset jäsenet. Nykyinen yliopistolaki ei kuitenkaan anna mahdollisuutta yliopiston hallituksen ja erityisesti sen puheenjohtajan luottamuksen mittaamiseen yliopistokollegiossa. Kielten liikkeen luovutuksen kaltainen asianosaisten ylikävely ja yliopiston tulevaisuuden kaventaminen jäävät vaille seurauksia.

Paineet yliopistolain muuttamiseksi ovat suuret. Tämän osoitti esimerkiksi hiljattain julkistettu laaja yliopistolain arviointitutkimus. Satunnaisten ohikulkijoiden valta on suitsittava ja palautettava yliopistojen kohtalonkysymyksistä päättäminen yliopistoyhteisön toimivaltaan. Toivon Vaasan yliopiston liikkeen luovutuksen tökerön menettelytavan olevan yhtenä perusteena, kun päätetään yliopistolain muuttamisesta.

Uuden Pohjanmaan kannalta tärkeää alllianssikorkeakoulua ei ole lopullisesti menetetty, mutta sen eteneminen edellyttää osaamisen ja rohkeuden laatuloikkaa. Erityisesti hallituksen puheenjohtajan ja muiden ulkopuolisten jäsenien on ylettävä itsetutkiskeluun: millä tavoin juuri minä pystyn parhaiten edistämään laaja-alaisen Vaasan yliopiston ja Pohjanmaan korkeakouluyhteisön tulevaa menestystä ? Olenko valmis  suoraan vuoropuheluun yliopistoyhteisön kanssa avoimilla foorumeilla? Olenko valmis eturintaman vastuuseen ?

Oma tunnelmani dekaanikauteni loppuaikoina oli, että Vaasan yliopisto oli kaapattu. Minun rakas yliopistoni oli joutunut vieraiden, vihamielisten voimien käsiin. En luottanut hallituksen ulkopuolisiin jäseniin enkä varsinkaan hallituksen puheenjohtajaan. Edustamani sivistysyliopistoidea oli hävinnyt ja kapea-alainen teknis-liiketaloudellinen erikoiskorkeakouluidea oli voittanut. Häviäjän viitta oli raskas kantaa. En kuitenkaan reagoinut klassisesti, sillä silloin minusta olisi tullut dokaani.

Minun on unohdettava työurani viimeiset kaksi vuotta, johtamaani filosofiseen tiedekuntaan kohdistunut institutionaalinen työpaikkakiusaaminen ja erityisesti viimeiset kuukaudet: unettomat aamuyön tunnit, tuskaiset pohdinnat, avuttomuus, itsesyytökset, epäonnistumisen hyhmäinen muju. Minun on ajateltava kokonaisuutta: urani oli kaunis, palkitseva ja kaikella tapaa suurenmoinen. Liikkeen luovuttajille yritän antaa anteeksi, sillä he eivät tienneet, mitä he tekivät. Erityisellä lämmöllä muistan filosofisen tiedekunnan henkilökuntaa ja opiskelijoita. Te luotitte minuun, te uskoitte minuun, te kannustitte minua.

Vielä yksi viesti

Elämäntyöni viesti aluekehityksen tutkijana on yksinkertainen: kansakunnan menestys syntyy pienistä vireistä, paikkojen moninaisuudesta ja arvokkaan elämän edellytysten vahvistamisesta. Niistä ponnistaa kansalaisten onnea ja isänmaan hyvää edistävä toivon maantiede.

Minulla ollut etuoikeus puhua ja kirjoittaa asioista, jotka ovat minulle tärkeitä. Akateeminen urani on perustunut aidon ja vilpittömän henkisen kilvoittelun ihanteeseen vailla välittömän hyödyn vaadetta. Yliopistojen nykyisen ansaintalogiikan ja johtamiskäytäntöjen katsannoista kaltaiseni ovat rasite ja siksi minun on aika mennä. Lähden ylpeän talttumattomana. Lähden punainen ruusu hampaissani.

Olemme vaimoni Eijan kanssa palanneet Turkuun oltuamme poissa lähes 40 vuotta.  Meillä on kaksoisidentiteetti: olemme pohjalaisia ja turkulaisia. Uusi kotimme on Aurajoen suussa Turun linnaa vastapäätä. Aurajoen lempeä liike rauhoittaa. Yhdellä silmäyksellä samaistun maisemaan: tähän minä kuulun.

Naapurimme kuulivat, että olemme muuttaneet Vaasasta. Pian kysyttiin, miten olen viihtynyt Turussa ? Vastaukseni aloitin: “Olen Turun Nummenmäeltä, Pakalta. Synnyin vuoden 1952 kesällä Heidekenin synnytyslaitoksella Helsingin olympialaisten ja viimeisten sotakorvausten maksamisen aikaan…”

Tässä se oli, yksi elämänura. Kehä on kiertynyt umpeen. Näkemiin rakkaat ystävät. Minä ikävöin teitä kuutamoöinä, alkusyksyn säkenöinnissä, marraskuun ankeudessa, talven tuiskuissa, kevään mehevinä iltoina ja kesän kirkkaina hetkinä. Loppumattomasti ikävöin.

Hannu Katajamäki

Kommentit:

Joen virta

Kirjoittanut Sami Moisio 04.12.2016 22:10:08

Hyvä Hannu, toivotan Sinulle onnellisia ja antoisia eläkepäiviä. Tämä kirjoituksesi on erittäin hieno. Onnea ja menestystä vielä kerran!

Kiitos

Kirjoittanut Opiskelija 16.12.2016 00:18:56

Kiitos hienosta ja rehellisestä puheesta. On tärkeää, että synkemmätkin visiot Vaasan yliopiston tulevaisuudesta ja yliopiston johdon arveluttava päätöksentekotapa ovat tulleet esille. Toivottavasti kipeät päätökset pystytään vastaisuudessa tekemään avoimemmin, kuten meille yliopistossa opetetaan. Kiitos myös sisällöltään laadukkaasta blogista! Tällaista sisältöä internet tarvitsee ja toivon, ettet täysin luovu bloggauksesta, vaan jatkat mukana yhteiskunnallisessa keskustelussa.

Kommentoi:

Tämä on Captcha-kuva (http://en.wikipedia.org/wiki/Captcha). Sen näyttämiseen tarvitaan graafinen selain.
Tämä on Captcha. Sinun täytyy syöttää kuvassa näkyvät merkit ottaen isot ja pienet kirjaimet huomioon.
*Pakollinen kenttä

Takaisin

Päivitetty 30.11.2016 - Verkkotoimitus
Login